Näinhän se menee. Suunniteltu kaikkea, ja uusiksi menee. Siksipä harvoin suunnittelen etukäteen.
Joskus meno peruuntuu kun aikataulut muuttuu, toisinaan jotain muuta. Mutta aina ärsyttää.
Muistan eräänkin kesän kun E oli pieni. Koko kesässä yksi vapaa viikonloppu, vieläpä aurinkoinen sellainen. Sunnuntaiksi oli mökkiaikeita. Mummi kuitenkin meni kaatumaan ja päivystykseen matka kävi. Viisi tuntia siellä istuttuani vitutus oli niin kova että itku tuli. Siis mitä! Läheinen on loukannut itsensä ja mua potuttaa.
Viimeaikoina ollut puhetta siitä kuinka on tärkeää tehdä itselle tärkeitä asioita, elää kuin viimeistä päivää. Niin. Kenen kustannuksella?
Nytkin istun Meikussa faijan kanssa. Olin suunnitellut viettäväni lasten kanssa sitä laatuaikaa. Olisin saanut nukkua pitkään, mutta ei.
Miksi vituttaa?
Menetetty aika lasten kanssa? Onhan päiviä muitakin. Mutta jos ei, mitä jos ne päivät loppuu kesken?
Ei sillä, että lapset mua just tarvitsisivat, niillä on maailman paras hoitaja. Anoppi tai oma isi. No mikä sitten?
En tiedä.
Joku muukin tarvitsee mua. Eikös se ole hyvä? Koska ihminen saa tarvita itse itseään? Haluanko että mua tarvitaan? Tahdonko itse tarvita itseäni? Jaksanko mä olla tarvittu?
Elämä vie, asioita tapahtuu ja sitten niihin suhtaudutaan. Jne. jne.
Eipä siinä, jokaisesta hetkestä voi löytää sen ilon.
Nythän mulla on aikaa lukea! Kirjoittaa, kutoa, piirtää, istua, olla ja ajatella. Omaa aikaa!
Nyt on vihdoin pakko puhua rauhakseltaan faijan kanssa.
Ja tulipahan noustua ajoissa, ehtii vielä vaikka mitä. Tietysti jos täällä ei mene ikuisuutta. :)
Tai mitä sitten jos menee. Antaa mennä. Täytyy vaan luottaa siihen, että niitä päiviä tulee vielä. Mitäpä sitä etukäteen murehtii asioita joille ei oikeastaan itse voi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti